Älä siirrä kiirettä lapselle!

Silloin, kun minulla ei ollut vielä lapsia, olin harmissani, kun näin äitejä / isiä, jotka tiuskivat lapselle kaupassa "Meillä on kiire!! Ala tulla jo!" ja vetävät perässään kädestä lasta, jonka jalat hädintuskin osuvat maahan. Siinä vaiheessa lapsi usein alkaa rimpuilla ja kiukutella lisää. Olin ajatellut, etten itse koskaan menettäisi samalla tavalla malttia ja huutaisi taaperolle.

Tähän asti olin meidän taaperon kanssa malttanut mieleni, vaikka arki on hyvinkin aikataulutettua. Tällä viikolla kuitenkin huomasin kiireen kiristävän hermoja ja lapsen kiukuttelu ulkovaatteiden pukemisen kanssa sai minut huudahtamaan lapselle, että lopettaisi jo sen pelleilyn. Ja oikeasti huudahdin, voisin sanoa jopa karjahtaneeni. Eikä taapero tietenkään siihen lopettanut kiukuttelua. Itseä harmitti, kun olin menettänyt malttini lapselle, jonka vika kiire ei koskaan ole. Ja miltähän lapsesta mahtoi tuntua? En myöskään halua vetää häntä mukaan kiireeseen. Olisi ihanteellista, että lapsi saisi mahdollisimman pitkään nauttia kiireettömyydestä ja pysyä etäällä suorituskeskeisyydestä.

Olen välttänyt kiireen pääasiassa alkamalla valmistautumaan lähtöön ajoissa. Ja vaikka itselläni on kiire, lapsen kanssa toimiessa, pyrin siihen, ettei kiireen tuntu välity lapselle. Enhän ole vihainen lapselle, vaan kiireelle. Toimin rauhallisesti ja käytän aikaa lapseen. Yritän pitää mielessä sen, ettei maailma kaadu siihen, että myöhästyn jostain muutaman minuutin. Samoin liikenteessä pyrin karistamaan mielestäni kiireen aiheuttaman ärtymyksen ja ajan rajoitusten mukaan, kuunnellen musiikkia ja hyvin harvoin loppujen lopuksi mistään myöhästynkään.

Kiirettä pitää?

Pari kuukautta sitten, käydessäni perheen pienimmän kanssa kauppakeskuksessa, kohtasin naisen, jonka sanat jäivät mieleeni. Olimme juuri tulleet parkkihalliin, käsissäni oli kolme painavaa ruokakassia ja poika, joka olisi halunnut kävellä ilman, että äiti pitää kädestä. Parkkihalli kuitenkin vilisee autoja, joten pidin lapsesta kiinni. Poika päätti pyörähtää selälleen ja potki jaloistaan kengät pois. Yritin nostaa pojan syliin, mutta hän heittäytyi veteläksi ja alkoi kiukutella lisää. Pysyin rauhallisena, vaikka päässä pohdin tuskastuneena, miten saan pojan ja kaikki kauppakassit autoon. Silloin paikalle tuli joku vanhempi nainen, joka katsoi meitä ja sanoi hymyillen "kaikilla meillä on joskus huono päivä". Se lohdutti ja laittoi asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin.