Äitiydestä ja lapsettomuudesta

Huomasin äitienpäivänä ajattelevani paljon heitä, joilla ei ole lapsia omasta tahdostaan riippumatta. Muistan ajan, kun olin jo yli 30-vuotias, eikä suunnitelmani ollut mennyt yhtään niin kuin olin ajatellut. Olin nuorempana kuvitellut, että minulla olisi mies ja lapsia viimeistään 24-vuotiaana ja eläisimme tavallista perhearkea. Toisin kuitenkin kävi. Tapasin avopuolisoni vasta 33-vuotiaana, joten pian tulee neljä vuotta yhteistä eloa täyteen. Muistan, kuinka äitienpäivinä minulla oli surullinen olo, kun kaikki postasivat someen ihania kortteja lapsiltansa, sekä yhteiskuvia perheestä. Iloitsin muiden onnesta, mutta olin alakuloinen, kun en tiennyt saisinko koskaan lapsia. En halunnut mitään niin paljon, kuin olla äiti, mutta en kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä. En ollut saanut kokea äitiyden tunnetta, koska en ollut löytänyt sopivaa kumppania. Olin jo päättänyt tehdä lapsen yksin ja ottanut selvää Suomen ja jopa Viron klinikoista, joissa voisin toteuttaa haaveeni lapsesta. Olin jo luopunut toivosta, etten löydä ketään sopivaa kumppania. Tapaillessamme nykyisen avopuolisoni kanssa hän kysyi olenko "ranttu", kun en ole sopivaa miestä löytänyt. Vastasin, etten ole ranttu, vaan tiedän mitä haluan ja etenkin mitä EN halua. Ja täytyy sanoa, että kannatti odottaa, eikä tyytyä välttävään suhteeseen. Näin jälkikäteen ajattelen, että näinhän sen pitikin mennä.

Äitienpäivänä 2017

Toivottavasti olen osannut olla tarpeeksi hyvä äiti lapselleni ja tarpeeksi hyvä äitipuoli kolmelle muulle perheen lapselle tai teinejähän he jo ovat ja yksi jopa täyttänyt 18 vuotta. Lisäksi toivon olevani hyvä avopuoliso tai hellu, niinkuin täällä päin sanotaan. Parhaani olen tehnyt, vaikka välillä koen riittämättömyyden tunnetta.

Tällä hetkellä haaveilen siitä, että saisimme viettää yhteisiä hetkiä enemmän ja voitaisiin antaa hyvät eväät perheen lapsille itsenäistyä ja tulla aikuisiällä toimeen muiden ihmisten kanssa, löytää paikkansa, puolisonsa, sekä tehdä itselleen oikeita päätöksiä elämässään. Haaveilen myös, että voisimme toimia tulevaisuudessa, muutaman vuoden päästä sijaisperheenä jollekin lapselle. Vielä se ei ole kuitenkaan ajankohtaista.

Tärkeintähän on tämä hetki, olisipa mukava oppia elämään hetkessä. Se on yllättävän vaikeaa!